Going cockney

Koitti päivä josta olin unelmoinut pikku-tytöstä lähtien: muutto ulkomaille ja vielä Lontooseen alkoi Käyrämön mökiltä aamu neljältä paikallista aikaa. En ollut ehtinyt edes jännittää koko muuttoa poikkeuksellisen kiireisen kesäloman takia, mutta kyllähän ne kylmät väreet viimeistään lentokoneessa alkoivat kutkutella selkärangassa. Kyseessähän oli totaalinen hyppy tuntemattomaan. Asunto yliopiston asuntolasta oli toki valmiiksi järjestetty, mutta sen sijainnista, koosta tai mistään muustakaan ei ollut juuri tietoa. Siispä osoite ja google mapsin reittiohjeet kourassa otin suunnan kohti uutta kotikaupunkia!

Iloiseksi yllätykseksi Helsinki-Vantaa - Lontoo -koneeseen sattui eräs ihana ystäväni, joka aloittaa myös opintonsa ulkomailla (terveisiä Skotlantiin!). Jonkun tutun näkeminen rauhoitti kummasti ja saimme molemmat hieman purkaa muuttojännitystä. Hetkellinen rauhallisuuden tunne kuitenkin kaikkosi ilmaan Heathrown kentällä, kun räikeänpinkki ylipainoinen matkalaukkuni itsepintaisesti kieltäytyi ilmestymästä matkatavarahihnalle. Great. 

Nooh kolme tuntia asuntolaani etsiessäni ehdin kiittää huonoa/hyvää tuuriani, sillä en mitenkään olisi pystynyt raahaamaan kaikkia laukkujani ehjinä perille - pelkkien käsimatkatavaroitten raahaaminen Denmark Hill:iin metro-, bussi- ja kävelymatkan taakse aiheutti huomattavan tuskanhien. Perillä KCLSU:n edustajat (King's College London Student Union) ottivat minut lämpimästi vastaan. Väsyneenä ja matkalaukun hukkumisesta masentuneena sain kipeästi kaipaamaani sympatiaa ja laukkujen kantoapua. Seuraava ihana yllätys paljastui heti huoneeni nähtyäni. En siis todellakaan odottanut mitään luksusta, opiskelija-asuntoloista kiertää vaikka minkälaisia urbaani-legendoja, mutta että reikä vaatekaapin ovessa??! Kyseinen kaappi on sitäpaitsi aivan naurettavan pieni, eikä huoneeni ikkunaa saa kokonaan suljettua. Perus-positiivisena ihmisenä ajattelin jälleen asian valoista puolia: mikään ei ole parempi keskustelun aloitus uusien kämppisten kanssa kuin valittaminen surkeista huoneista.

Muiden opiskelijoiden tapaamista ei tietenkään voinut välttää millään. Asuntola on nuoriso-hostel tyyppinen, noin 400 asukkaan asuntola, joka käsittää kolme rakennusta, yhteisen oleskelutilan, baarin, ruokalan, musiikki-, tietokone- ja televisiohuoneet sekä suht ison sisäpihan. Ja yhteiset suihkut ja vessat. Kun siis marssin lähimpään supermarkettiin ostamaan hammasharjaa ja muuta elintärkeää, matkalla eräs hongongilainen oppilas kysyi tietä samaan asuntolaan. Tarjosin hänelle sitä samaa mitä itsekin eniten kaipasin - sympatiaa ja kantoapua. Ainut ero oli, että ah! niin englantilaiseen tapaan alkoi sataa kaatamalla. Lontoo otti meiltä uusilta tulijoilta heti luulot pois.

Illalla järjestettiin tervetulojuhla "Halls moving in". Tapasin kohtuuttoman monta uutta naamaa ja nimeä, joita nyt jälkikäteen yritän epätoivoisesti muistella. On hirveän noloa kun olet tuntenut jonkun ihmisen jo monta päivää, mutta et millään muista tämän nimeä, kotimaata saatikka tutkintoa. Opiskelijoita täällä todella on jokalähtöön.

Tässä hieman ensimmäisen päivän tunnelmia, nyt olen ollut täällä jo viisi päivää, mutten mitenkään saa kaikkea mahtumaan yhteen kirjoitukseen. Mutta alkutahmeudesta huolimatta täytyy sanoa, että Lontoo on mahtava. 

Kyllä siinä on jotain hohtoa mennä double dekkerillä kouluun joka päivä ;)